Tuntuu siltä, että elämme yhteiskunnassa, jossa tavoitteena on ikuinen talouskasvu. Tämä yhteiskunta palvoo kasvua, jonka olemus on sekä salatulla että näkyvällä tavalla kaikkialla läsnä. Kasvuihanne saa muodon kuluttajan valinnoissa: kiiltävässä muovinpalasessa, korkeakiiltoisessa kaapissa tai kromatuissa vanteissa. Juhlapuheissa ja työryhmien katsauksissa kasvulle on aina varattu oma paikkansa. Sen nimeen vannovat talouslehtien toimittajat, naistenlehtien kolumnistit ja parrakkaat poliitikot. Salattuna se on läsnä ajatuksissamme ja tottumuksissamme.

Ostosparatiisin neonvaloissa unohtuu helposti alkuperäisen ompelijan työolosuhteet, luonnonvarojen riittävyys tai tuotteissa testattujen eläinten kaltoinkohtelu. Shoppailun huumassa hippokampuksesta nousee muistojälki, joka on pysyvästi tallentunut meihin: kuluttaminen tuntuu hyvältä ja se vahvistaa taloutta. Viesti vaikuttaa ihanan puhtaalta, joten sen äärellä on vaikea pysähtyä. Dopamiinihurmoksessa kuluttaja nyplää puuvillaa sydän takoen ja verenpaineet pihisten. Kuuluu klonkkumainen kurkkuääntely: ”glunk” ja sitä seuraava syvä huokaus: ”My precious!” Vaatekaupan täydellisessä Harper's Bazaar´s-valaistuksessa ja drum´n bass musiikin kompatessa peilistä tuijottaa uusi ihminen. Menestyjä, onnistuja. Niin mainoksessa luvattiin. Monikansallisten yhtiöiden äärimmäisen kyseenalaisesti tuotetut brändivaatteet nostavat itsetuntomme pilviin. Hetkellisesti. Näyttää siltä, että kuluttamisen kautta yritämme ymmärtää jotain siitä kadotetusta minästä, joka huutaa sisällämme pysähtymään, hidastamaan ja etsimään.

Olemme niin lumoutuneita kuluttamisesta, ettemme läheskään aina huomaa sen negatiivisia vaikutuksia itsessämme, lähiympäristössämme tai globaalin tuotantoketjun päässä. Jatkuva kasvu ei ole ”jakautunut lopulta kaikkien hyväksi” niin kuin uusliberalistisen talouspolitiikan edustajat ovat korostaneet. YK:n maailmanlaajuisen kehitysyhteistyöverkoston (UNDP) raporttien mukaan 20 prosenttia maailman väestöstä kuluttaa edelleen yli 86 prosenttia maailman ”yhteisistä” luonnonvaroista. Tämä länsimaisten ihmisten kulutusjuhla on johtanut luonnonvarojen kohtuuttomaan käyttöön. Kasvun yhteiskunta ei ole kestävällä perustalla, koska se törmää biosfäärin kantokyvyn rajoihin. Kasvun aikakaudelta on jäänyt jäljelle myös hyviä asioita, mutta samalla tehotalous on synnyttänyt henkistä tyhjyyttä, luonnonvarojen riistämistä ja työntekijöiden kokemaa syvää epävarmuutta. Voidaan aidosti kysyä: missä kulkevat kasvun rajat? Degrowth-talous tarjoaa kestävän vaihtoehdon, mutta se edellyttää kohtuullisen elämäntavan uudelleen löytämistä.

Uskonnollisilla yhteisöillä on paljon pelissä, kun yritetään motivoida ihmisiä kohtuulliseen kuluttamiseen, kestävään elämäntapaan ja luomakunnan hyvinvoinnin huomioimiseen. Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksessa lähes kymmenen vuotta sitten haaste luettiin ääneen. Siellä todettiin, että uskonnolliset yhteisöt voivat olla merkittäviä ympäristönsuojelun edistäjiä, koska usko ja uskonto vaikuttavat ihmisen sisäiseen motivaatioon. Sisäisen motivaation muuttamisessa arjen käytännön valinnoiksi riittää haasteita. Erityisesti itselläni.