Rippileiri tuli ja meni ja jäljelle jäi ikävä. "Mul on ikävä sua, ikävä sua, mut ikävä lähtee pois ja tiiän sen..." Kyseistä kappaletta voisi luonnehtia lähestulkoon leirimme tunnariksi, niin usein sitä tuli laulettua. Viimeisenä päivänä isoset heittivät vitsillä, pitäisikö se laulaa konfirmaatiojuhlassa. Pari päivää leirin loppumisen jälkeenkin välillä hymy nousee huulille kun huomaa sanojen pyörivän mielessä.

Itselläni jäi jokaisen rippileirin tapaan eniten ikävä tietenkin ihmisiä, mutta myös illoittaisia kompletorioita. Yhteinen rauhoittumisen hetki tuntuu niin erilaiselta verrattuna normaaliin nukkumaanmenorutiiniin, että pakostakin vaihtaa rauhoittumisvaihteelle. Melkein toivon että joku olisi ollut toissailtana vetämässä kompletorion ennen nukkumaanmenoa. Yliväsyneenä polkemisen ja valvomisen jälkeenkin jostain syystä oli hankala nukahtaa. Ehkä se johtuu siitä, mitä itse kutsun leirikrapulaksi. Kun on viikon ajan ollut koko ajan ihmisten ympäröimänä ja on tottunut näkemään ihmisiä minne ikinä meneekin ja varsinkin kun on koko ajan ollut ohjelmaa, kotiin tuleminen ja vain oman perheen näkeminen aiheuttaa "myrskyn jälkeen" -fiiliksen. Vireystila vaihtelee uskomattoman paljon ja toisena hetkenä puhuu tauotta, toisena hetkenä ei jaksa sanoa sanaakaan ja vain tuijottaa tyhjyyteen.

Oli kyllä ihan uskomaton leiri. Pyöräilimme pisimmän päivän aikana 74km, mikä oli ihan liikaa omalla kunnollani. Toisinaan sain sanomista, kun hyydyin jokaisessa ylämäessä jonkun verran, alamäessä sen sijaan rullailin kaikkien ohi. Totuin vain toteamaan, etten ole mikään urheilija. Kaikkea ei voi jaksaa, mutta olen iloinen että yritin parhaani.

Jollain tapaa rippikoulussa tulee aina ylittääkseen itsensä jollain tapaa. Olin itse ensimmäistä kertaa ohjaavana isosena ja ennakolta hieman epäilin omaa pärjäämistäni (lähinnä siksi, että olen hyvä unohtelemaan pikkuasioita, mm. rukoushelmiä emme käyttäneet kertaakaan vaikka ne kaupunkipäivillä väsäsimmekin). Kuitenkin huomasin pärjääväni loistavasti. Pyöräillessämme, toisin kuin keväällä tekemällämme retkellä, en kaatunut kertaakaan, vaikka toisinaan pelkäsinkin hiekkatiellä kovissa alamäissä. Ja hyppäsin viidestä metristä järveen hyppytornista, vaikken ole koskaan hypännyt vajaata kahta metriä korkeammalta. Kokemuksia sinänsä.