Huoh mistähän aloittaisin kirjoittamisen.. Olen nyt ollut kaksi päivää kuumeessa ja siksi täysin eristyksissä muusta maailmasta, joten on tullut paljon ajateltua kaikenlaista. Esimerkiksi tajusin ehkä ensimmäistä kertaa kunnolla sen, että olen nykyään totaalinen ihmissuhdeaddikti! En osaa olla päivääkään yksinäni, ja etenkin oman ukon kanssa tulee nähtyä valehtelematta noin kuutena päivänä viikossa, mikä osittain on erittäin positiivinen asia, mutta toisaalta myös hieman huonompi juttu. Toki vietän aikaa välillä myös ystävien kanssa, esimerkiksi viime sunnuntaina (vai lauantaina?) leivottiin pipareita tyttöjen kanssa samalla kun pojat maistelivat oluita, kuulostaa ehkä hassulta asetelmalta, mutta hyvin se meillä toimi. :D

Tuntuu että nykyisellä ajankäytöllä minulle ei jää paljoltikaan aikaa itseni kehittämiseen, mutta tällä hetkellä se ei edes tunnu pahalta. Osaan ajatella vain sitä kuinka onnellinen olen tällä hetkellä, kun elän täysin hetkessä ja keskityn nauttimiseen. Tietenkin koulunkäynti, liikunnan saaminen, töiden hakeminen ja ynnä muu jää taka-alalle, mikä ei ole kovinkaan hyvä asia. Vaikuttaakohan tällainen elämäntapa kovinkin negatiivisesti tulevaisuuteeni? Noh, kyllä asiat pian korjaantuvat, sillä minusta tulee inttileski tammikuun alussa ja sen jälkeen minulla on aikaa ja jaksamustakin (ainakin toivottavasti) lukea mm. ylppäreihin...

Plussaa tässä elämänmuutoksessa on nytkofobiani asteittainen häviäminen. (Nytkofobia meinaa selkokielellä pimeänpelkoa, ja siitä olen kärsinyt jo useita vuosia, en kuitenkaan muista onko se lapsuudesta lähtöisin vai milloin siitä tuli taakkani. Syy, miksi en tännekään ole siitä kertonut, on yksinkertaisesti se, että minua hävettää myöntää moinen taakka, yleensä se kun yhdistetään pieniin lapsiin.. Mutta takaisin aiheeseen ->) En enää ole yhtä säikky pimeässä, mutta kauhuleffat eivät edelleenkään tule kysymykseen. Sen sijaan "möröt" painajaisissani ovat vaihtuneet rakkaimmiksi ystävikseni, poikaystäväkseni ja perheenjäsenikseni, jotka yö toisensa jälkeen hylkäävät minut. Herään usein aamulla siihen kun nenäni on tukossa ja silmät kyyneleitä täynnä, uni tuntuu vielä heräämisen jälkeenki epätodellisen aidolta, ja minun on käytettävä hetki erottaakseni unimaailma todellisuudesta. Moni teistä ei varmaan tiedäkään miten helpottavalta se tuntuu huomata että se kaikki oli vain unta.

Lisäksi heräsin äsken miettimään sitä, miksi kirjoitan tätä blogia, vaikkakin hyvin epäsäännöllisesti ja toistaan oudompia tekstejä, mutta kirjoitan kuitenkin. Tämä toimii varmaan eräänlaisena päiväkirjana, jonkä avulla ajatuksia on helpompi selvittää. Kirjoitan tätä siis itseäni varten.. Fleim ei ehkä ole paras paikka tällaiselle pohdinnalle, mutta kun en oikeatakaan blogia halua perustaa ja fyysisen päiväkirjan hukkaisin, tuntuu tämä parhaimmalta vaihtoehdolta, koittakaa kestää.

Huuh huomenna saatan ihmetellä että mitä ihmettä olen kuumehouruissani tänne kirjoitellut, mutta ei se mitään. Tänään illalla on vielä kauan odotettu Hardcore Superstarsin keikka Tavastialla, ja sinne menen oli kuumetta tai ei. <3

Kerttu qittaa (vihdoinkin?)

Ps. Älkääkä ihmiset ottako otsikkoa liian tosissanne:D