Kirja on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus että sitä voi pohtia monelta kannalta, yksi näkökulma on tietysti tosielämän henkilöiden ja tapahtumien käyttäminen pohjana tarinassa joka on lopuksi fiktiivinen. Esim Jerusalemin syndrooma tulee Pohjolan omasta kokemuksesta ja monet henkilöt tarinassa ovat ilmeisen yhdistelmiä eri ihmisistä. Mm. piispa Ilkka Kantola on muutettu 'Pirjo Lehmukseksi.' Tällainen muutos on toisaalta myös hyvä valinta, koska piispa on tarinassa myös lievasti paha hahmo, mutta merkityssisältö muuttuu samalla. Se että tarina ei ole täysin kuvitteellinen herättää minussa muutamia kysymyksiä kuten olisiko evankelisluterilainen kirkko ollut valmis naispiispaan jo 1998? Toivottavasti.

Roolipelejä ei kirjassa käsitellä loppujenlopuksi paljon, lukuunottamatta Juliuksen 'sitä ensimmäistä liveroolipeliä' ja Pat Pulligin 'Noidankehä'-kirjan aiheuttamaa pahaa verta. Tästä kappaleesta tuli mieleen onko Luterilaisessa kirkossa käsitelty koskaan kunnolla 90-luvun puolenvälin 'saatanapaniikkia' (Kirkon tiedotuskeskuksen julkaisema 'Saatana kutsuu minua' dokumentti päinvastoin lisäsi kiinnostusta kuin vähensi sitä). Tarinassa seurakunnan roolipelikerho loppuu kirjan aiheuttaman paniikin takia. Toisaalta vuonna 1997 yhteiskunnassa käytyä julkista keskustelua liveroolipeleistä ei kirjassa noteerata mitenkään, vaikka sen aiheuttama paniikki oli samalla tavalla kupla kuin Pullingin kirja.

Ihmisen poikaa lukiessa tuntuu siltä että tarina on lähtenyt omaelämäkerrasta ja ikäänkuin matkan varrella Julius kasvaa irti kirjailijan persoonasta kun tarinaan tuodaan mukaan yhtä enemmän fiktiivisiä elementtejä. Turun paikallispolitiikka ja 'Turun tauti' muodostuukin Juliuksen messiaskompleksin kanssa rinnalla kulkevaksi tarinaksi, ja soppaan sotketaan vielä homoseksuaalinen pappi Farfors, joka sekoaa politiikkaan tarinan kuluessa.

Usko on taas hyvin suuri tekijä kirjassa, kirja kertoo oikeista ilmiöistä kuten siitä että joillekin rippikoulu ei ole 'iso paukku'. Vahvasti uskovien perheiden nuorille voi asioiden käsittely yleisellä tasolla olla turhauttavaa. Tarinallisesti siirtymä lapsen uskosta aikuisen uskoon ei kuitenkaan ole päähenkilölle niin yksinkertaista, jos uskoo että pitäisi olla koko maailman vapahtaja! Toisaalta taas kirjan alkukappale tiivistää kaikki Dan Brownit ja Zeitgeistit mössöksi, jonka kanssa nuoret aikuiset ehkä kamppailevat – yhteiskunta kun ei mitenkään tue uskoa, tai uskomista. Asiamielessä ensimmäinen ja viimeinen kappale kirjasta ovat myös sen heikoimmat, juuri kirjan muun vahvan todellisuuspohjan takia todelliset asiavirheet pistävät silmiin. Ilman näitä kahta kappaletta kirja ei olisi menettänyt oikeastaan mitään, mutta toisaalta kirjoittaja ei ole teologi. Tietysti fiktion tasolla voitetaan paljon paahtamalla täysillä: erityisen ihastuttavaa on juuri se että lukija saa päättää miten tarina päättyy – vanhojen seikkailukirjojen tapaan lukija voi valita kolmen eri vaihtoehtoisen lopun välillä. Tietyssä mielessä kirjaa voisi lukea uuskummaksi, sillä fiktiiviselle omaelämänkertoja ei taida kirjaston hyllystä paljon löytyä?

Ihmisen Poika on hyvä joululahja nuorille aikuisille, sukupolvi X nörteille. Itse pidin kirjan niitä kohtia mielenkiintoisimpina jotka sivusivat kirjailijan omaa elämää, koska itse olen elänyt nuoruuttani samaan aika. Ja kuvittelisin että vanhemmille ihmisille kirja näyttäytyisi myös eksoottisesti postmodernin nuorisokulttuurin kuvaksena. ****