Rsihvo

”Missä Jumala asuu” kysyttiin minulta eilen. Filosofi en ole, tosin nuorisotyönohjaajan työ ei ole myöskään valmiiksi pureskeltujen vastauksien antamista. ”Sola Fide Sola Gratia”- lienee ainoa varma vastaus. Viime kesänä vetäjänä opiskelin myös uusia asioita, josta myös blogikirjoitus. Kahvikeskusteluista jäi mieleen se että vastauksia on olemassa, mutta usein ne ovat sellaisia vastauksia jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin mihin vastaavat.

Tutuistuin juuri ilmestyneeseen elokuvaan ”L5”, joka on yleisön tuella toteutettu  (crowd funded) projekti. ”L5” kertoo avaruusaluksesta joka palaa maahan tutkimusmatkaltaan – 200 vuotta myöhässä. Maapallo ei vastaa ja lähistölle on tehty valtava avaruussiirtokunta. Mutta missä kaikki ihmiset ovat? Mitä heille on tapahtunut?

Tänä syksynä ilmestynyt 'omaelämänkerrallinen romaani' on samaan aikaan sekä ihastuttava että varsin outo lukukokemus. Toisaalta siinä kerrotaan hyvin tutuista asioista kuten uskosta, roolipeleistä, larpeista ja tietokonepeleistä – täytyy myöntää että Bubble Bobble oli kova peli Toisaalta koko kirjan sisäänsä sulkeva uniikki teema on kirjailijan omakohtaisista kokemuksista lähtevä Jerusalemin syndrooma; Tiputtuaan puusta viisivuotiaana Julius etsii merkitystä asialle ja päättelee sitten olevansa Kristuksen toinen tuleminen!

Väkivaltaa on monenlaista. Ei tarvitse kuin avata lehti ja huomataan että pommeja räjähtelee, mutta hei, jääkiekossahan saa vastustajaa kurmoottaa kuin vierasta sikaa, ja tämä opetetaan myös junnuille. Radiossa asiasta keskusteltiin juuri viime viikon lopulla ja se nosti hieman hymynkaretta huulilleni. Niinpä niin, paljon on tekemistä.

Korinttilaiskirjeet on yksi lempikirjoistani Raamatussa, luultavasti sen takia että niitä tuli tutkittua ahkerasti teininä..Paavalin aikaan Rooman Impeiriumi oli monikansallinen ja monimuotoinen, siksi kyseiset kirjeet ovat mielenkiintosia. Toinen on se että Paavali vääntää niissä monia uskon keskeisimpiä asioita rautalangasta. Seurakunnat esiintyvät niissä dynaamisina paikkoina jossa on tapahtumassa jotain, eikä se kaikki ole hyvää. Galatiassa seurakuntalaiset ovat palanneet juutalaisten perinnäissääntöihin, Korintissa taas on monesta asiasta on päässyt nk. 'mopo käsistä'

Suru on ihmisen jatkuva kumppani. Suru on myös normaali asia, mutta se on välillä myös tekosyy. En puhu tässä masennuksesta, joka on tauti, ja johon pitää ’hakea pitkittyneiden oireiden ilmetessä apua’ – näinhän lääkkeissäkin lukee. Ensiapukurssilla opin aikoinaan että epänormaalissa tilanteessa epänormaali käytös on normaalia.

Kesän aikana luin rippikoululeireillä kaksi kirjaa, ”Nurkkaan ajettu Jumala?” ja ”Tiedän uskovani, uskon tietäväni.” Nämä kirjat pitävät sisällään piispa Juha Pihkalan ja tähtitieteen professori Esko Valtaojan välistä kirjeenvaihtoa ja maalaavat keskustelijoista varsin inhimillisen kuvan. Näitä teoksia ja niiden retoriikkaa onkin analysoitu monta kertaa joten voin todeta myös oman vaikutelmani;
 

Kysymys on hyvä, mutta miten määritellään oma uskonto ja
millä perusteella jokin on ylipäätään oikeassa, moraalihan on aina sidottu johonkin? Mikä tekee meidät kristityiksi ja erottaa muista?

Itselläni on ollut vähän 'hullu vuosi'. Keväällä pitkään odotettu, mutta yllättävänä tullut appiukon kuolema sotki rippikouluun paneutumista. Sitten kesän mittaan on tullut muitakin ikäviä uutisia ja ne aiheuttavat aina poikkeuksetta
aina aluksi järkytystä ja myöhemmin surua läheisissä.

Täytyy todeta että kampanjoita on aina ollut, ja tulee olemaan. Epäonnistuneista kampanjoista on esimerkkejä mm. 90-luvun alussa kirkon tiedoituskeskuksen nuorten satanismia käsitellyt Saatana kutsuu minua-dokumentti (1994), itse asiassa onnistui lisäämään juuri tuota älytöntä toimintaa teinien keskuudessa.

Tai sitten Helsingin seurakuntayhtymän ”What would Jesus Do?”, jossa kuvattiin kaksi miestä samalla sängyllä. Samoin yhteisvastuukeräyksellä on ollut varsin raflaavaa materiaalia monena vuotena, mm. kaksi pääkalloa ”tämä on heidän hääkuvansa.”