Näin sunnuntaisin tämä on pahimmillaan. Vaikka yritän olla ajattelematta sitä, alitajunnassani mietin koko ajan. Ei tee mieli ajatella kouluun menoa huomenna. Tai oikeastaan, koulu itsessään ei aiheuta tätä oloa, vaan se yksinäisyys mitä joudun siellä kokemaan.

Olen rukoillut ystävää kouluun (nimenomaan kouluun, harrastuksissa ja muilla paikkakunnilla mulla on paljon hyviä kavereita ja ainakin yksi ystävä) jo yli vuoden. Tämän syyslukukauden alettua olin jo todella innoissani ja iloinen; luokalleni tuli uusi tyttö ja hänen ja erään vanhan luokkakaverini kanssa olin ekojen kouluviikkojen välitunnit jne. Nyt me vielä syödään ruokalassa samassa pöydässä ja näin, mutta välitunneilla he menevät aina isompaan porukkaan, jossa mä en viihdy. Joten olen siis yksin. Tuntuu jotenkin typerältä istua tai seistä jossain seinänvieressä kaikki välkät, kun muilla on joku tai joitain, joiden kanssa ne saa olla koulussa.

Oikeasti, ne joilla on ystävä tai ystäviä koulussa ei välttämättä tiedäkään kuinka onnellisia ne on. Nyyh. Kaikille ystävät ei ole itsestäänselvyys.

Yksinäisyys on hirveä tunne. Sen kanssa pystyy elämään, mutta pikkuhiljaa se kalvaa sydäntä. Joka päivä iltarukouksessa kiitän ensin Jumalaa kaikesta hyvästä mitä Hän on minulle antanut, sen jälkeen pyydän, että Hän antaisi minulle ystävän kouluun. En tiedä jaksanko mä kovin kauaa tätä hirveetä oloa, joka kasvaa välillä jopa ahdistuksen tunteeksi. Ei sillä, en mä tee itselleni mitään, mutta mua pelottaa, että jotenkin murrun, kun en jaksa olla yksin aina.

Onko Jumala tarkoittanut ihmiset elämään yksinäisyydessä?! En usko. Välillä mä turhaudun vähän, mietin, eikö Jumala kuule mun rukouksia vai miksei se vastaa, vaikka olen kiltisti jo rukoillut ja odottanut jo paljon yli vuoden. Sitten yritän vain takoa päähäni, että Jumala vastaa sitten ja siten kuin Hän parhaaksi tietää. Mutta silti.

Melkein itkettää. :'/