Koska yksi EVS:n ehdottomasti parhaista puolista on uusien ihmisten tapaaminen, on vastaavasti yksi sen ehdottomasti ikävimmistä puolista tuttujen ihmisten hyvästeleminen. Tällä viikolla Xylokastrossa ollaan jäähyväistunnelmissa, koska kaikki paitsi kuusi meistä vapaaehtoisista ovat lähdössä. Parikymmentä lähtijää on short term –vapaaehtoisia, jotka viettävät täällä vain kuukauden, eikä heidän lähtönsä tunnu niin ihmeelliseltä. Heihin ei ole ehtinyt tutustua samalla tavoin ja he ovat tulleet tänne vain käymään, eivät jäädäkseen. Eri asia ovat seitsemän long term –vapaaehtoista, jotka ovat asuneet täällä kuusi kuukautta ja muodostavat jo vakiintuneen osan Xylokastron elämää. Heitä tulisi ikävä, vaikkei heistä pitäisikään – ja minähän pidän – koska he ovat osa vapaaehtoisen elämää Xylokastrossa.

Keskiviikkona hyvästelen siis itävaltalaisen työkaverini, ja lauantaina lähtee kuusi muuta tyttöä. Short term –vapaaehtoisten projektit päättyvät maanantaina. Luvassa on siis haikeita läksiäisjuhlia ja koko viikon ihmiset ovat toteuttaneet ”mitä vielä teen Kreikassa” –tyyppisiä listoja. Vaikka en itse ole lähdössä mihinkään vielä neljään kuukauteen, tunnelma tarttuu, ja huomaan käyttäytyväni kuin viimeistä päivää: ostelen suklaata, leivon kakkuja ja käytän rahaa kaikenlaiseen mukavaan, nyt kun vielä voin. Kaikki lähtijät toteuttavat samanlaisia maneereja astetta pahemmin, joten en vaikuta oudolta. Huomaan vain itsekseni, että olen tässä kuussa käyttänyt ruokaan rahaa selvästi enemmän kuin viime kuussa, ja olen melko varma, että suurin osa siitä on mennyt kakkujen leipomiseen. (Muut vapaaehtoiset eivät tosin pura eroahdistustaan leipomalla, vaan jokaisella on siihen oma keinonsa. Minun keinostani kaikki kyllä pitävät, koska en tietenkään syö kakkujani yksin vaan yhdessä kullostenkin läsnäolijoiden kanssa.) Samoin huomaan, että en valita kenellekään mistään, vaikka mieli tekisi. Kai se on alitajuista yritystä jättää itsestäni hyvä viimeinen kuva lähtijöille.

Jo heinäkuun lopussa koin, millaista on, kun yhtäkkiä ei enää elä ihmisten kanssa, joiden kanssa on viettänyt kuukauden. Long term –vapaaehtoisia lähti silloin neljä, mutta kahteen heistä en oikeastaan tutustunut lainkaan, koska he eivät asuneet meidän talossamme. Kova ikävä oli ja on edelleen yhtä ranskalais-saksalaista poikaa, jonka kanssa vietin paljon aikaa ennen hänen lähtöään. Surullista oli myös erään meidän talossamme asuneen mukavan tytön lähtö. Edelleen tuntuu siltä, kuin hän asuisi täällä ja olisi vain matkoilla tai juuri nyt rannalla. Luulen, että samalla tavoin tulen kaipaamaan suurinta osaa nykyisistä lähtijöistä: vaikka en olisi tullut heidän kanssaan erityisen läheisiksi, olen tottunut siihen, että he ovat osa elämääni, ja pidän heistä siksi. Jotakin tulee puuttumaan.

EVS:n kansainvälinen luonne takaa sen, että jälleennäkemisestä ei ole tietoa. Totta kai kuka tahansa meistä ottaisi mielellään jonkun toisen luokseen vierailulle, ja kaikkia kiinnostaa valtavasti matkustella toistensa kotimaihin heitä näkemään. Kiinnostus ei kuitenkaan aina riitä toteuttamaan jotakin reaalimaailmassa, ja kyseenalaista tulee olemaan, kuinka paljon edes saman maan eri puolilta kotoisin olevat ihmiset tulevat näkemään toisiaan kotiinsa palattuaan. Ja vaikka moni on täältä saanut todellisia ystäviä, tulee faktisesti moni Kreikassa solmittu ystävyyssuhde myös jäämään Kreikkaan. Näin ainakin minulle kävi viime kuun short term –vapaaehtoisten kanssa: olemme Facebook-kavereita, kommentoimme toisinaan toisillemme jotakin ja toivottelemme toisiamme tervetulleiksi käymään sitten myöhemmin. On mahdollista, että lähden vielä Turkkiin ennen Suomeen palaamistani, ja silloin on mahdollista, että käyn kylässä kahden meidän talossamme asuneen, äärimmäisen mukavan turkkilaisen tytön luona. On myös mahdollista, että niin ei käy. Epäilen vahvasti, tuleeko heistä kumpikaan koskaan Suomeen päin.

Vasta kreikkaan tuloni jälkeen olen kunnolla hahmottanut, kuinka kaukana Suomi kaikesta on. Jos asuisin Itävallassa, pääsisin kätevästi junalla Saksaan, Ranskaan, Tsekkiin ja Unkariin, muutamia vapaaehtoistemme kotimaita mainitaksemme. Suomesta pääsee minne vain kätevästi lentokoneella, ehkä Viroa ja Ruotsia lukuun ottamatta (eikä Xylokastrossa ole tällä hetkellä yhtään long term –vapaaehtoista näistä maista). Koskaanhan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan, mutta yllätyn suuresti, jos tapaan tällä viikolla lähtevistä ihmisistä – en sano ketään – useamman kuin kaksi vielä joskus elämässäni. Tämä johtuu osittain myös siitä, että uskon saamani läheisimmät EVS-ystäväni tulevien vapaaehtoisten joukosta, sen verran vaikea on todella tutustua ihmisiin, jotka ovat tunteneet toisensa jo kuukausia.

Ei siis niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Lähtevien vapaaehtoisten tilalle ei tule vain seitsemää vaan kaksikymmentä long term –vapaaehtoista, ja parisenkymmentä short term –vapaaehtoista siihen päälle. Ensi viikon ohjelmassa on siis kuumeista tutustumista ihmisiin, joiden kanssa vietän viimeiset neljä kuukauttani täällä, tietysti monista eri maista jälleen. Kiinnostavaa siis tulee olemaan, kerron sitten, kuinka sujuu.