Nyt, kun organisaatiomme on vihdoin maksanut laskut ja sen ansiosta nettiyhteytemme on palannut, voin taas päivittää tätä blogia.

Viime viikolla koin todennäköisesti yhden EVS-aikani kiinnostavimmista viikoista. Takana on nimittäin on arrival seminar eli tulovalmennus, jollaiseen osallistuminen on yksi vapaaehtoisen oikeuksista. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että maanantaista lauantaihin asuin 4 tähden hotellissa Ateenan keskustassa, söin hyvää ruokaa koko viikon (EU maksaa), tapasin 44 ihmistä eri puolilta Eurooppaa (ja yhden egyptiläisen), joiden kanssa pohdimme muun muassa EVS:n merkitystä ja uuteen kulttuuriin sopeutumista.

Koska seminaari alkoi maanantaina vasta illalla, päätimme muutaman muun xylokastrolaisen kanssa viettää päivän Ateenassa. Lähdimme jo puoli kuuden bussilla ehtiäksemme Akropoliille ennen päivän kuumuutta, mutta yhdeksältä siellä oli silti paahtava helle. Väsyneenä ja janoisena ja nälkäisenä en onnistunut täysin kokemaan sinänsä hienoa kulttuurinähtävyyttä. Lähdimmekin hotellille nukkumaan ollaksemme virkeitä illalla.

Varsinainen valmennus koostui erilaisista sessioista, joista osa olisi ehkä tuntunut vähän pitkäveteisiltä, mutta kiinnostavuutta lisäsi monikulttuurinen ryhmä. Esimerkiksi ensimmäisenä päivänä ryhmämme jaettiin kahtia: toinen puoli piirtäisi ulkomuistista Kreikan ja toinen puoli Euroopan kartan, aikaa 15 minuuttia. Myöhemmin havainnollistettiin naruilla yhdistämällä, mistä päin Eurooppaa kukin on tullut minne päin Kreikkaa. Minä pääsin Eurooppaa piirtävään ryhmään. Koska kukaan ei oikein uskonut kykyihinsä maantiedossa, ilmoitin, että voin piirtää Pohjois-Euroopan, sen muistan kyllä. Onnistuikin vetelemään suunnilleen Pohjoismaiden ja Baltian maiden muotoiset viivat paperille (vaikka piirsin Suomelle vahingossa toisenkin käsivarren, koska Norja jäi vähän lyhyeksi). Eteläeurooppalaiset tuijottivat paperia hämmästyneenä ja joku kysyi, mitä kuva esittää. Piirsin Euroopan rantaviivaa Tanskasta eteenpäin ja näytin, mihin Saksa tulisi, ja siitä asti kaikki olivat kartalla. Välimeren maat saatiin kohdalleen, mutta Itä-Eurooppa oli kaikille vähän hämärä. Kreikkaa piirtäneessä ryhmässä ei oltu täysin tyytyväisiä näkemykseemme: ranskalaiset valittivat, että Ranska on eri muotoinen (minusta se oli ihan hyvä Saksaan verrattuna, joka jäi Tanskaa pienemmäksi), georgialaisen tytön kotimaa sijaitsi paperin ulkopuolella, ja Romaniaa ei ollut kukaan piirtänyt, joten romanialainen tyttö joutui sijoittamaan itsensä isoon valkoiseen alueeseen, jolla sijaitsivat oletettavasti myös sellaiset maat kuin Moldova, Albania, Kroatia, Bosnia, (TARKISTA)

Kiinnostavinta seminaarissa olikin vapaa-aika, joka vietettiin niin monikulttuurisessa seurassa. Koska ainoa toinen suomalainen oli täysin ruotsinkielinen eikä osannut juuri suomea, tunsin suurempaa hengenheimolaisuutta kolmeen virolaiseen, ja hekin ilmeisesti minuun. Eräässä sessiossa meidän piti kehittää ryhmälle säännöt. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että toisia pitää kunnioittaa ja kaikkien pitää saada osallistua tasapuolisesti. Eräs italialainen tyttö ehdotti myös, että muut pitää aina ottaa mukaan jos tekee jotakin, ei ole kiva jos menee vaikka yksin kävelemään. Totesin siihen, että pitää myös saada olla rauhassa, jos tahtoo. Myöhemmin virolainen poika tuli kertomaan, että ymmärsi minua – luulen, että italialaisilta pointtini jäi vähän epäselväksi.

Pääsin toki kertomaan elämästäni Suomessa. Eräs ranskalainen poika ei tuntunut millään käsittävän, että Suomessa ei ole koko ajan kylmä ja pimeä ja että Helsingissä ei ole kaamosta. Vähän harmitti, kun ihmiset kyselivät poroista ja revontulista ja jouduin selittämään, että en ole koskaan käynyt Lapissa, en tiedä. Toisaalta havaitsin myös, etten tiedä niinkään normaalista maasta kuin Puolasta juuri mitään. Uusi Muumi-leffahan on puolalainen, vai mitä? Ja edellinen paavi oli Puolasta? Aivan, kuulin siitä lento-onnettomuudesta, siitä oli meillä uutisissa, oliko teillä jo uudet vaalit? Puhumattakaan Georgiasta: en olisi osannut kertoa edes sen pääkaupunkia. Onneksi tiesin sentään, että siellä oli käyty sotaa Venäjää vastaan. Kyselin asiasta georgialaiselta tytöltä ja kävi ilmi, että hän oli ollut rajalla, kun konflikti alkoi, ja juuttunut sinne muutamaksi päiväksi, kun kaikki lähtivät pakoon. Tuntui hämmentävältä kuunnella tuollaista kertomusta: vieressäni istuva henkilö oli ihan normaali ihminen ja silti melkein ollut sodassa. (Joka kerta, kun luulen olevani fiksu, huomaan ajattelevani jotakin tuollaista.)

Ehkä vieläkin enemmän kuin uusien ihmisten tapaamisesta nautin seminaarin aikana ruuasta. Saimme syödä ilmaiseksi hotellin buffet-ruokaa, mikä muodosti valtavan kontrastin tyypilliseen ateriaani (esimerkiksi pastaa ja tomaattikastiketta). Kreikkaan tultuani en ollut ostanut lainkaan keksejä tai karkkia, ja niinpä ahmin aamiaisella innossani vesimelonia, keksejä, toisia keksejä, kahdenlaista kakkua, suklaapullaa, viinereitä, kreikkalaista kermapiirakkaa, suklaalevitettä, kolmenlaista marmeladia ja neljänlaisia siirappihedelmiä. Söin päivässä noin neljä kertaa enemmän kuin yleensä ja lihoin noin kaksi kiloa, riippuen vaakamme tarkkuudesta. En ole siinä suhteessa ainoa, useimmat ovat tänne tultuaan lihoneet yhteensä 5 – 10 kiloa.

Viimeisenä päivänä palasin Akropoliille, tällä kertaa yksin. Suosittelenkin kokeilemaan siellä käyntiä mieluiten omassa rauhassa, paitsi jos tahtoo ottaa hauskoja kuvia, joissa hymyilee aurinkolaseissa temppelien edessä. Tämän seurauksena palasin bussilla yksin Xylokastroon. Matkalla ei kuitenkaan tullut tylsää, sillä vieressäni istui kreikkalainen mutta englanninkielentaitoinen opettaja Velosta (kylä lähellä Xylokastroa), joka tahtoi jutella kanssani koko matkan. Kysyin, onko kreikkaa vaikea oppia; hänen mielestään ei ole, koska monet sanat eri kielissä pohjautuvat kreikkaan. Hän tuli myös siihen tulokseen, että muinaiset kreikkalaiset ovat ehkä suomalaisten esi-isiä, koska osasin ääntää sanan ”thalassa”, meri, oikein ja saksalaiset eivät osaa. Kreikkalaiset ovat kuulemma varmaan purjehtineet Suomeen. Lopulta hän antoi minulle osoitteensa ja puhelinnumeronsa ja ilmoitti, että jos haluan, voin käydä hänen luonaan kylässä ja oppia kreikkaa. Hänellä on kuulemma myös kolme sisarenlasta, jotka ovat teinejä kuten minä, joten ehkä haluaisin keskustella heidän kanssaan. Lasten nimet ovat Agapi (rakkaus), Elpida (toivo) ja Odyssei. En tiedä, oliko nainen tosissaan kutsunsa kanssa, mutta aion kysyä mentoriltani, onko tuollainen normaalia käytöstä kreikkalaisille. Totta on että kreikkalaiset ovat hyvin avuliaita: jos esimerkiksi kysyy tietä, he eivät vain neuvo vaan usein myös opastavat perille. Ehkä sitä tarvitsee tässä maassa: esimerkiksi Ateenan sisäisen liikenteen busseilla on melko salaiset reitit ja aikatauluja niillä ei ole lainkaan: bussi tulee kun tulee ja menee vähän sinne minne menee, kannattaa kysyä kuljettajalta.