Jo ensimmäisenä päivänäni Xylokastrossa ranskalainen poika sanoo minulle: Täällä sinun ei koskaan tarvitse olla tai tehdä mitään yksin. Huomaan nopeasti, että väite ei ole liioittelua. Aina, kun joku on lähdössä rannalle, minuakin pyydetään mukaan. Nopeasti olen lupautunut lähtemään elokuussa Turkkiin, syksyllä vuorille ja kaksi kertaa viikossa aerobiciin. Ainoastaan rock-festivaalin Ateenassa jätin taloudellisista syistä väliin. Minulla on kamalan epäsosiaalinen olo, koska lupasin kertoa toisessa talossa asuvalle ranskalaiselle tytölle, kun lähden lenkille, ja olen silti ollut kaksi kertaa juoksemassa yksin. Tekosyy tähän on, että ensimmäinen kerta oli yöllä ja toinen kerta oli keskipäivällä (jolloin on todella kuuma), oikea syy, että haluan välillä olla yksin ja kuunnella musiikkia rauhassa.

Ihmisten kanssa saa nimittäin olla jatkuvasti tekemisissä jo ihan sen takia, että meitä vapaaehtoisia on täällä sen verran monta. Xylokastrossa on kaksi taloa meitä 6 kuukauden projekteihin osallistuvia varten, joista kumpaankin mahtuu kymmenen asukasta. Lisäksi täällä on omat majoitustilat kuukauden mittaisiin projekteihin osallistuville, joita on näin kesällä myös lähes parikymmentä. Kaikki pitkäaikaisvapaaehtoiset viettävät aikaa talostaan riippumatta yhdessä, ja lyhytaikaisiakin näkee jatkuvasti esimerkiksi juhlissa, joita täällä pidetään monta kertaa viikossa. Muodostamme yhdessä ison osuuden Xylokastron nuorisosta, koska kaupungissa asuu vain noin 6500 asukasta.

Odotin tapaavani ihmisiä joka puolelta Eurooppaa, mutta tällä hetkellä joukkomme ei edusta kovin montaa maata. Ranskasta kotoisin on todella monta vapaaehtoista, Itävallastakin useampi, Saksasta yksi ja Tšekistä yksi sekä tietysti minä. Tänään vielä pitäisi tosin saapua yksi espanjalainen ja yksi unkarilainen. Lyhytaikaisvapaaehtoisista suurin osa on Turkista, kuten kuulemma aina, sekä kaksi Puolasta. Kaikkien projektit kuitenkin alkavat ja päättyvät eri aikoihin, joten vaihtuvuus on suuri. Syyskuussa täältä lähtee todella moni, ja uusia tulee.

Kun asiaa ajattelee, luulisi, että on todella vaikea elää kymmenen ihmisen kanssa samassa talossa. Meillä on käytössämme neljä makuuhuonetta, kolme kylpyhuonetta, keittiö ja olohuone, joten kaikille on sänky, mutta sohvalle tai pöydän ääreen on jo vaikea mahtua yhtä aikaa. Vessoista vain yhtä voi käyttää ison hädän sattuessa, koska putkissa on jokin ongelma. (Vessapaperia täällä ei saa myöskään vetää vessasta alas, vaan se laitetaan roskikseen.) Vain yhdessä kylpyhuoneista on suihku, josta siitäkin tulee kuumaa vettä aamuisin vain, jos laittaa sähköbroilerin päällä 20 minuuttia etukäteen. Jos unohtaa sulkea broilerin, saa sähköiskun ja kuolee, joten en ole uskaltanut käyttää sitä tähän mennessä kertaakaan. Onneksi katolla on aurinkopaneeli, joka lämmittää veden päivisin. (Jos broileria ja aurinkopaneelia käyttää yhtä aikaa, koko hökötys voi varoituskyltin mukaan räjähtää: se on toinen syy sille, miksi en käytä broileria.) Kuitenkaan vuoroaan vessaan tai suihkuun ei käytännössä juuri joudu odottamaan, koska kaikki elävät töidensä ja tottumustensa mukaan hiukan eri rytmissä.

Saattaisi myös luulla, että talomme on käsittämättömän sotkuinen, kun siellä asuu 10 nuorta. Kukaan ei kuitenkaan jätä tavaroitaan juurikaan lojumaan muualle kuin huoneeseensa, eikä meillä niin paljon tavaraa olekaan, koska kaikki ovat tulleet tänne vain puoleksi vuodeksi eikä kukaan ole voinut ottaa koko omaisuuttaan mukaan. Automaatioksi tulee myös siivota hiukan toisten jälkiään samalla kun siivoaa omiaan. Itse esimerkiksi tiskaan yleensä likaiset astiat sillä aikaa kun odotan spagettini kiehumista. Syötyäni saatan jättää käyttämäni astiat altaaseen ja ajatella, että tiskaan ne myöhemmin, ja usein myöhemmin joku onkin jo tiskannut ne. Meillä on myös siivouslista, jonka mukaan jokainen on vastuussa tiettyinä päivinä tiettyjen huoneiden kunnosta, jotta täällä tulee myös imuroitua. Tähän mennessä en ole kuullut kenenkään valittavan toiselle, että tämä ei hoida omia töitään. Ehkä sosiaalinen paine pitää huolen siitä: kaikki siivoavat, kun kaikki muutkin siivoavat.

Muutenkin vapaaehtoisten välille syntyy yllättävän vähän konflikteja, minun aikanani ei vielä minkäänlaisia lukuun ottamatta leikkimielistä ärsyttämistä, joka saattaa toki olla melko rasittavaa aika ajoin. Joskus elättelin vielä kuvitelmia siitä, etteivät lähes 25-vuotiaat heittele toisiaan kivillä rannalla. Minut myös yritettiin säikäyttää ensimmäisenä viikonloppuna viideltä yöllä, kun muut palasivat juhlimasta (itse olin palannut jo kolmelta). Temppu ei tosin onnistunut kovin hyvin, koska en herännyt kunnolla ja vielä aamulla luulin nähneeni unta. Ja totta kai minua harmittaisi, jos minua ei olisi yritetty herättää, koska se tarkoittaa, että olen jo tietyllä tavalla osa porukkaa, vaikka olen niin uusi. Vapaaehtoisten joukko on moninainen, mutta mukautuva ja jatkuvasti mukava.