- Tietoja
- Julkaistu perjantai, 21 lokakuu 2011 09:45
- Kirjoittanut Noora Wikman
Nuorten keskus kokosi Punaisen veisukirjan klassikot yksien kansien väliin. Fleimin haastattelussa paljastuu, että veisukirja on kerran sen 30-vuotisen historian aikana painettu sinisillä kansilla – vahingossa!
Nuorten Keskus julkaisee Punaisena veisukirjana tunnetusta Nuoren seurakunnan veisukirjasta tuttuja ja rakastettuja veisuklassikoita yksien kansien välissä. Klassikkoveisut -teoksessa veisujen merkitystä valotetaan yleisön muistoilla.
Punaisena veisukirjana tunnettua laulukirjaa on sen ensimmäisestä julkaisusta vuonna 1970 lähtien uusittu viiden vuoden välein. Uusista painoksista jätetään pois yhteislauluna huonosti toimivia tai vähemmälle käytölle jääneitä veisuja, ja tehdään tilaa uudelle.
Toimituskunnan jäsen Tarja Liljendahl Nuorten Keskuksesta kertoo, että porua joidenkin laulujen poistamisesta syntyy aina jonkin verran.
”Mutta eiväthän uudet laulut pääsisi koskaan esille, jos aina laulettaisiin samoja vanhoja!”
Punainen veisukirja syntyi aikoinaan nuorisotyön selvästä tarpeesta nuorten elämän kokemuksia ja tuntoja sanoittaville hengellisille lauluille. Rakastetut klassikot ovat jättäneet monien mieleen lämpimiä muistoja, ja tästä lähtökohdasta syntyi eräänlainen juhlakirja: Klassikkoveisut.
Nuoruuden tuska ja pitkätukkainen kitaransoittajapoika
”Tilkkutäkki-laulun kuulin ekan kerran Tuomasmessussa parikymmentä vuotta sitten. Laaksosen Petri oli tehnyt siitä vauhdikkaan sovituksen ja koko messukansa veisasi laulua hurmiossa ja taputti tahdissa niissä taukopaikoissa. Minusta se oli ensi kuulemalta tosi kummallinen laulu: mikä ihmeen pilkullinen trikootilkku (on muuten vaikea sana sanoa nopeasti!) ja mikä ihmeen suuri neula viuhaa?
Laulu jäi kuitenkin heti mieleen ja nykyisin se on minusta ehdoton klassikko. Sanoma on edelleen ajankohtainen – meitä erilaisia tilkkuja tarvitaan ja yhteyttä kaivataan: suuri, lämmin tilkkupeitto on ihana!”
Klassikkoveisut -kokoelmaan valittiin kappaleita vuosien 1970–1985 painoksista. Mukaan pääsi tähän päivään asti eläneitä klassikoita, joitakin unholaan jääneitä oman aikansa kuvia, sekä hyviä, mutta suursuosion ulkopuolelle jääneitä kappaleita.
Veisujen merkitystä laulajilleen haluttiin valottaa yleisöltä kerättyjen muistojen avulla. Yhteisenä tekijänä muistoista on aistittavissa yhteisöllisyyden kokemus, sekä nuoruuden tuskan sanoittaminen.
”Ennen veisukirjaa virsikirja oli ainoa käytössä oleva laulukirja. Se, että nuoren elämään liittyvät tuntemukset ja kokemukset saatiin sanoitettua tällaisella modernilla laululla, ja että siihen pääsi osallistumaan itse laulamalla, on jättänyt ihmisiin syvät muistijäljet”, Liljendahl sanoo.
”Jokaisella kesällä oli omat suosikkiveisunsa – ne, joita ihanat nuorisotyönohjaajiksi opiskelevat harjoittelijapojat aina kulloinkin eniten soittelivat.”
Ajan mukana elämistä painottava Punainen veisukirja tulee uudistumaan jatkossakin.
”Veisukirja uudistuu laulujen tekemisen uudistumisen myötä.”
Yksi asia ei kuitenkaan muutu: veisukirjan punainen kansi.
”Punainen veisukirja on käsite. Se on kerran 30-vuotisen historiansa aikana painettu sinisillä kansilla”, Liljendahl paljastaa.
Sininen kansi oli tosin vahinko, sillä painosta oli päässyt punainen materiaali loppumaan. Vahingosta syntyi keräilyharvinaisuus.
